perjantai 14. joulukuuta 2012

Takana neuvolakäynti, sydänäänet ne edelleen kuului ja melkoisi potkuja pikkunen mojautteli. Ääniä kuunnellessa ei meinannut sydämentykytys kuulua mojautteluiden läpi. Terkka mietti että hyvinkin saattaa tuntemani poksahdukset olla niitä oikeita potkuja :) Hemoglobiini jatkaa laskuaan, nyt se oli enää 102, nauttimastani raudasta huolimatta. En ole siis joka päivä syönyt rautaa sen aiheuttamien mahakipujen vuoksi, mutta nyt ei sitten auta kuin kärsiä mahakivut ja popsia rautaa päivittäin, että hemppa saataisiin edes vähän nousuun. Verenpaineet oli ihan hyvällä tasolla. Ensiviikolla pitää nyt sit käydä vielä verikokeissa. Tarkistetaan kilppariarvot ja verenkuva otetaan siinä samalla.Nähdään millä tasolla se hemppa oikeesti on, koska sormenpäästä mitattuna se taitaa olla hieman korkeempi kuin sit ihan kunnon verikokeella otettuna.

Influessaroketteenkin sitten menin ottamaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen sitä nyt aika pitkään pohtinut, otanko vai en. Mutta mies oli sitä mieltä että otettava on, joten ei kai siinä sitten mukiseminen auttanut. Mies itse ei sitä kuitenkaan suostunut ottamaan. Olen aina jättänyt kyseisen rokotteen ottamatta( vaikka sen töitten puolesta olisin useana vuonna saanutkin) koska, ajatuksissa on että jokainen joka on sen ottanut, on ottamisen jälkeen tullut kipeäksi. Terkan mukaan niin ei kuitenkaan pitäisi käydä, ja jos kuulemma käy, niin se on huonoa tuuria.  Nyt sit vaan ootellaa tulenkohan kipeäksi, pieniä flunssan oireitahan mulla on jo ollut eilisestä lähtien, että jos nyt sairastun niin ehkä se ei liity rokotteeseen.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

ikävä iskiaskipu aiheutti pakollisen levon tai siis oikeestaan töistä poissaolon, seuraavan kerran työmaa kutsuu vasta joulun jälkeen. No nyt ei sitten auta kun käydä fysiossa ja käydä tekemässä pikku kävelylenkkejä, jotta hermojumin saisi pian auki. Seuraava neuvolakinkin koittaa taas pian. Toivottavasti hemoglobiini olisi lähtenyt edes vähän nousuun ja eikä verenpaineetkaan olisi kovin korkealla. Nyt vain toivoo että tammikuun rakenneultra koittaisi pian, saisi hieman huoahtaa helpotuksesta, kun näkisi että kaikki olisi hyvin. Edelleen ajatukset menee melkoista vuoristorataa. Tulee edelleen päiviä, jolloin en edelleenkään usko olevani raskaana ja sit taas päiviä, jolloin nautin täysin siemauksin siitä että olen vihdoinkin raskaana. Olen uskaltanut olla jo hieman avoimempi asiasta, ja nyt jo useampi tietää että raskaana ollaa, mutta kaikille en sitä vielä ole uskaltanut paljastaa. Hölmöä tai ei.