Odotan torstaita, jotta saan tehdä testin ja todeta että tälläkään kertaa ei ole meidän vuoro. Tein jo sunnuntaina surutyön ja tein selväksi itselleni asian. Mieheni taisi myös ymmärtää asian. Eilen ja tänään hän on ollut kuin perseeseen ammuttu koira. Olen ehkä enemmän huolissani mieheni jaksamisesta kuin omastani. Onko tämä kaikki liian rankkaa hänelle? voimmeko enää jatkaa hoitoja, koska hoidot ovat niin rankkoja hänen mielelleen.

Suru kasvaa kasvamistaan. Miksi elämä ei voisi kerrankin yllättää iloisesti. Eikö kaikki vastoinkäymiset ole jo koettu.